Painajaiseen ikuiseen

 "Äiti, äiti! Joku mies varastaa meidän roskiksen! Se tunkee sitä johonki vihreään ja tosi isoon autoon!" huudan punatukkaiselle äidilleni. Naisen kasvoille leviää pienehkö hymy ja sen perässä hänen suustaan kuuluu heleä naurahdus.

 "Kuule kultaseni, se on roskakuski, joka sitä roskista vie. Se tyhjentää roskiksen roska-autoon ja palauttaa meidän roskiksen paikalleen", äiti selittää huvittuneena. Kurtistan kulmiani ja vien alahuuleni mutruun.

 "Mutta.. mutta minne se vie ne roskat?" kysyn ihmeissäni ja tapitan äitiäni sinisillä silmilläni.

 "Kaatopaikalle", äiti vastaa ja hymyilee mulle edelleen. Äiti jaksaa aina hymyillä mulle. Aina se jaksaa selittää mulle asioita ja rohkaista mua. Aina se on mun tukena. Nyökkään terävästi ja juoksen takaisin pihalle aukinaisesta takaovesta. Vihreä ruohikko kutittaa jalkapohjiani, kun juoksen sillä avojaloin. Naurahdan hiljaisena ja tuijotan eteeni, jotta näen minne juoksen. Äiti on opettanut, että aina, kun juoksen, pitää katsoa minne juoksen etten törmää mihinkään. Pysähdyn, kun kuulen auton parkkeeraavan meidän pihalle. Juoksen auton luokse, josta astuu ulos isi.

 "Isi, ota syliin!" huudan innoissani isille. Isi tervehtii mua hymyillen ja nappaa syliin.

 "Lähetäänkö käymään mummulassa?" isi kysyy ja mä hymyilen aurinkoisesti, samalla kun nyökkään.

 "Käydään ensin sisällä", isi toteaa ja lähtee kävelemään sisälle minä sylissään. Ihan tyhmää, kun isillä on näin kesällä töitä.

 Istun pelkääjän paikalla. Oon jo tarpeeksi iso istumaan tässä. Vilkaisen isääni, joka katsahtaa muhun ja hymyilee leveästi. Isi laittaa musiikkia hieman isommalle ja keskittyy sitten ajamiseen. Siirrän itsekin katseeni tiehen ja mutristan huuliani. Ihan ku tiessä olis isoja lätäköitä. Ne näyttää hassuilta. Kysyn isiltä, miksi siinä on lätäköitä, mutta isi kertoo että ne ovat varjoja. Isi jää selittämään mulle kaikenlaista muuta ja mä kuuntelen mielissäni. Käännymme moottoritielle, jonka vuoksi isi kiihdyttää vauhtia sataseen. Hymy ei ole pyyhkiytynyt kasvoiltani.

 "Saanko soittaa mummille, että me ollaan tulossa sinne?" kysyn isiltä ja saan vastaukseksi nyökkäyksen. Isi laittaa mummin puhelinnumeron puhelimeensa ja mä saan painaa vihreää luuria.

 "Hei, Tero", mummi vastaa puhelimeen iloisesti.

 "Ei ku minä soitan täältä", sanon mummille. Tulee hetken hiljaisuus ja kuulen vaimean naurahduksen.

 "Ai, Henkkako sieltä soittelee. Terve, mummi täällä", mummi sanoo mulle.

 "Tiedän. Minä ja isi ollaan tulossa sinne, nii tuota.. Voitko sää laittaa mehut tulemaan? Ei ku kahvit siis", sanon ja naurahdan hiljaisesti, kuten mummikin tekee.

 "Totta kai minä laitan kahvit tippumaan. Kauanko teillä menee vielä matkassa?" mummi kysyy ja kysyn sen kysymyksen sitten isiltä. Isi miettii hetken ja vastaa sitten mulle. Toistan vastauksen mummille: "Isi sano, että kymmenisen minuuttia. Se kuulemma voi kattoa sitä teiän tietsikkaa samalla."

 "Selvä. Oliko vielä muuta?" mummi kysäisee multa, mutta mä pudistan päätäni pienesti.

 "Henkka, mummi ei näe sun pään pudistusta", isi naurahtaa mun vierellä.

 "Ei mulla kai mi-", kerkeän sanoa, kun multa lentää puhelin kädestä. Luja isku osuu auton oikeaan kulmaan. Meidän auto lentää taaksepäin ja osuu katto edellä maahan. Irtoan turvavyöstä ja lyön pääni kattoon. Auto liukuu vähän matkaa, kunnes alkaa putoamaan jotain mäkeä pitkin. Auto pyörii ympyrää ja isi huutaa jotain, mutta en kuule metelin keskeltä mitään. Huudan pelosta sekä kivusta ja koitan saada jostain otetta. Molemmista käsistäni kuuluu rasahdus ja maistan veren suussani. Lyön pääni monta kertaa ja tunnen silmissäni sumenevan. Lennän ikkunan läpi. Auto menee päältäni ja jatkaa vielä matkaa, mutta pysähtyy pian. Koitan nielaista, mutta en onnistu siinä. Se sattuu liikaa. Kaikki sattuu liikaa. Hengittäminen sattuu. Itkeminen sattuu. Jokainen pieninkin liike sattuu. Kuulen isäni huutoja kauempaa, hän yrittää luultavasti päästä luokseni. Jotkut ihmiset tulevat luoksemme ja soittavat apua. Suljen silmäni siltä kirkkaalta valolta ja koitan pysyä hengissä. Makaan verisenä maassa. Tunnen veren valuvan ohimoani, käsiäni, rintakehääni, jalkojani, joka paikkaa vasten. Kuulen vaimeita huutoja, en yhtään tiedä missä ne ihmiset ovat. Tiedän vain, että muhun sattuu ihan liikaa. Tiedän, että en tule säilymään hengissä. Hengitykseni muuttuu koko ajan vaivalloisemmaksi ja pian se loppuu kokonaan. Sydämeni koittaa pumpata vielä. Se koittaa pitää epätoivoisesti mut elossa. Se yrittää pitää mut tässä maailmassa. Jaloistani ja käsistäni lähtee tunto. Sitten lähtee koko kehosta. En tunne enää mitään. Sydämeni lyö viimeisen kerran ja sammuu sitten. Olen nyt taivaalla, tähti muiden joukossa.

- Kata